Hienosti tuntui taas menevän ja vauhtiakin tuli ihan kivasti lisää, kun kävin siskon perheen jämtlanninpystykorvan Mr. Hukin kanssa juoksemassa 9km.
Maanantaina sitten lepopäivä ja tiistaina taas juoksemaan. Hienosti menee näin ajatuksen kanssa, mutta kun päästiin tiistaina Pitkäjärven padon kohdalle ja juoksemaan, ni eipä ollukkaa enään niin helppoa.
Ei meinaa sit kulkenu ei millään. Kaikki se juostessa höpöttely ja se "I'm a super woman" juttu oli kadonnu, vain jalka meni eteenpäin väkisin. Kyllähän siinä sitten tosiaa vedettii se 2.8km hampaat irvessä juurikaan sanaa sanomatta. Olin siis kaikkista parasta lenkkiseuraa. 6:53/km oli vauhti, mut ei se siltä kyllä tuntunut. Onneksi tuli sentää poljettuu 7km mennen tullen, ettei ihan yhtä tyhjän kanssa ollu se lenkki. Lenkin aikana tajusin, että se ylikunto ei todellakaan ole vielä selätetty. Samanlaista tuntua alkoi olemaan kropassa, ku loppu syksystä oli, ku ei osannu himmata. Pää haluaa mennä, mutta kroppa ei pysy mukana. Suunnitelmat meni siis uusiksi ja keskiviikosta tuli kanssa lepopäivä, vaikka niin ei pitänyt alunerin olla. Olisi pitänyt olla kaukaa viisas ja tajuta se maanantaina, ku menin nukkumaan jo 21.20 ja heräsin vasta kellon soidessa 05.15. En muista koska olisin noin kauan nukkunut.
Mun ylikunnosta vähän. Aloin huomaamaan tosiaan viime syksynä, että kroppa ei oikeen jaksa pysyä mukana. Miettisin kaikkien vitamiinien puutetta ja raudan puutetta, mutta pakko se sitten oli myöntyä, että krooninen ylikunto oli iskenyt muhun. En saanut nukuttua öitä, vain muutamia tunteja yössä. Vatta oli koko ajan ihan sekaisin eikä mikään innoittanut. Mieliala oli todella alhaalla ja itku herkässä. Tunnin koiralenkeistä tuli kahden tunnin lenkkejä, koska en vain jaksanut kävellä. Piti pitää taukoja lenkeilläkin. Lyhkästen rappusten nouseminenkin oli jo tuskaa. Reidet huusi heti maitohapoilla ja hengästyin heti. Päätin kokeilla olla urheilematta ensin viikon, sitten kuukauden ja lopuksi melkeen kolme kuukautta olin ilman urheilua. Urheilemattomuus söi mun itsetuntoa ja kaikkea sitä millaisena minä olin itseäni pitänyt. Olinhan minä urheilija. Nyt olin sohvaperuna joka veti suklaata suruunsa =( 8kg tuli syötyä sitä suklaata syksyn ja talven aikana, jonka jälkeen totesin, että nyt on pakko alkaa kokeilemaan ja saada urheilija takaisin esiin.
Raskasta se oli. Kaikki tuntui todella vaikealle ja kaikki piti aloittaa taas rauhallisesti. Nyt on reilu puolivuotta kulunut tuosta ja se urheilija mun sisälläni on kyllä nostanut päänsä taas esiin. Ison kiitoksen annan kavereilleni, jotka jaksoivat kitinöistäni huolimatta aina pyytää mukaan lenkeille. Nyt on taas tavotteita ja halu parantaa tuloksia. Onhan niitä tuloksia nyt jo tullut huimaa tahtia, joten voin olla jo ylpeä tähän astisista saavutuksistani. Nyt muistan paremmin kyllä pitää niitä välipäiviä myös. Salikortit on nyt pannassa ja juokseminen ja pyöräily ovat päässeet osaksi kunnon kohotusta. Kuukauden päästä alkaa kesäloma huiman hienolla vaellusreissulla. Sen jälkeen olen jo luvannut itselleni, että voin mennä takaisin crossfitin pariin. Siellä sitten hiomaan taas sitä "entistä" kroppaa takaisin.
Kävelylenkkejä olen tehnyt silti, koska tarviihan nää koirat silti lenkittää.
Lenkit ovat pääsääntöisesti painottuneet järvien ympärille, jotta he pääsisivät kahlaamaan.
Heistä onkin kuoriutunut uusia puolia esiin ja molemmista on tullut oikeen kunnon vesihirmuja. Ranskanbulldoggeja ei niin pidetä minään uimareina, joten olen ollut yllättynyt heidän kiinnostukseta veteen. Tequila (ruskea 2vuotias) on oikein uskaltanut sukeltaa keppiä hakiessa vaikka ei tassuja uskalla irrottaa pohjasta ja koittaa uimista. Rose (musta 7kk) on uskaltautunut jo vattaan asti kastaa ittensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti